goUp
goUp
goUp
goUp
goUp
goUp
goUp
goUp
goUp
goUp
goUp
goUp
goUp
goUp
|
|
|
Teksti ja kuvat: K.Tapani Loisa
Ahven on maamme yleisin kalalaji. Sen
levinneisyysalue kattaa koko maan, eteläisiltä merivesiltä aina Utsjoen perille asti.
Raitapaidat ovat jo yleisyytensä takia pilkkihenkilön luonnollinen saaliskohde.
Ahvenpyyntiin lähdetään myös, koska ahven on herkullinen ruokakala. Riista- ja
kalatalouden tutkimuslaitoksen tilasto kertoo, että vuonna 1994 Suomessa oli 575 tuhatta
henkilöä, jotka pilkkivät ainakin kerran vuodessa.
VARUSTEET
Lämmin, talviulkoiluun sopiva vaatetus riittää
aloittelevalle pilkkijäiden kulkijalle. Jos harrastuksesta tulee intohimo ja
pilkkiretkistä jokaisen viikonlopun huvia, kannattaa panostaa kunnolliseen
pilkkihaalariin. Jalkineet ovat lämpövarustuksen tärkeä osa. Kun jalat palelevat,
palelee koko kalastaja. Jalkineiden on oltava ainakin teräosaltaan vedenpitävät ja niin
isot, että jalan lisäksi kenkään sopii parikin villasukkakerrosta.
Kumisaappaat, joissa on irroitettava huopavuori, ovat
käytännölliset, kun kalaretki kestää useita päiviä ja jalkineet on saatava kuiviksi
yön aikana. Päähine valitaan tilanteen mukaan: leudoille keleille pipo ja ankaraan
talvimyräkkään kunnon turkislakki. Käsineitä on syytä olla matkassa useampi pari,
sillä ahkeran ahvenenpyytäjän hanskat kastuvat viimeistään puoleen päivään
mennessä. Iltapäivän kalastus on miellyttävää, kun puolisen nauttimisen jälkeen
vaihtaa kännösiin kuivat suojaimet. Pilkkijät suosivat kynsikkäitä, joissa
sormenpäät ovat avoimet. Näin saadaan hyvä tuntuma siimaan, ja kalojen ylösnosto on
sutjakasta. Kovilla pakkasilla käsiä voi lämmittää suurikokoisissa turkisrukkasissa.
Sohjokauha on välttämätön työkalu, jos avanto on saatava puhtaaksi jäähileistä.
Kun kalastetaan mormuskalla tai tasapainopilkillä, voi varovainen tärppi näkyä vain
pienenä siiman heilahduksena. Hileisessä avannossa nämä siiman pienet liikahdukset
eivät näy, joten vastaisku myöhästyy auttamattomasti.
Viisas pilkkijä ei lähde heikoille tai
arveluttaville jäille. Pilkkijän henkivakuutus ovat kunnolliset turvavälineet:
kelluntahaalari tai -liivi, jäänaskalit ja heittoliina. Nykyiset kelluntaliivit ovat
niin keveitä, että niiden käyttö ei haittaa liikkumista. Liivit myös suojaavat
kalastajan ylävartaloa tuulelta. Jäänaskalit ovat tarpeen, jos jää kuitenkin pettää
onkijan alta. Naskalit on pidettävä aina kaulalla tai rintataskussa, mistä ne saa
nopeasti käyttöön. Naskaleiden turva-arvo repussa tai pulkassa on nolla, sillä
uimasille joutuneella pilkkijällä on muutakin puuhaa kuin repun penkominen.
Kalaporukalla on hyvä olla matkassa ainakin yksi heittoliina. Oma jengi voi olla
varovaista ja liikkuu vain turvallisilla jäillä, mutta jäillä kulkee monenlaisia
hömelöitä, joiden pelastuspalvelu voi vaatia kastliinan käyttöä.
Pelastautumisvälineisiin kuuluvat myös kosteussuojatusti pakatut tulitikut, joilla
kastuneen kalastajan ensilämmitykseen tarvittavat tulet saadaan syttymään.
Kirkkailla, lumettomilla jäillä potkukelkka on nopea
kulkuneuvo. Potkurin tehokas liikkuttelu vaatii ainakin toiseen jalkineeseen hyvän
jääkengän, joka estää turhan sutimisen ja tehostaa liikutusjalan sipaisuja jään
pinnassa. Kun lunta on jäällä yli kymmenen senttiä on viisainta ryhtyä jalkamieheksi.
Tavarat pakataan joko tavalliseen selkäreppuun tai reppujakkaraan, joka toimii myös
istumena kalastustilanteessa. Useat pilkkijät suosivat erillistä, esimerkiksi isosta
muoviämpäristä valmistettua istuinta, jonka ahterin alle jäävä kansi pehmustetaan ja
eristetään solumuovilla. Kun kuljetettavaa rompetta on runsaasti, tavallinen muovipulkka
on halpa ja käytännöllinen kuljetusväline. Lasti kiinnitetään näppärästi nk
"mustekalalla", jonka kärkilenkeille on porattu reiät pulkan reunalistaan.
KAIRAT
Edellytys onnistuneelle pilkkiretkelle on, että ensin
jäähän tehdään pilkin mentävä ja kalan tultava avanto. Ohueen jäähän
vieheenuittoreiän naputtelee kirveellä tai tuuralla, mutta kunnollinen jääkaira on
niihin verrattuna työkalu eikä lelu. Kaira on aloittelijan kallein ensihankinta, sillä
hyvä väline maksaa useamman kympin. Ensimmäiseksi on päätettävä onkiavannon
koko. Jos tarkoitus on kalastaa pelkästään ahvenia, riittää teräkooksi neljä
tuumaa. Mutta, jos aikomus on välillä kutitella haukien, mateitten, kirjolohien ja
taimenten leukaperiä, kannattaa valita kuusituumainen kaira. Pelkästään sisävesillä
pilkkivä voi huoletta ostaa tavallisella terällä varustetun kairan. Kun tarkoitus on
kalastaa merellä tai joskus tehdä pilkkiretkiä myös Itämeren jääkansille, on
ostettava rosteriterällä varustettu kaira. Suolavesi on tehokas hapettaja tavalliselle
terälle. Reiänkiertimen teho putoaa olemattomiin, kun terää peittää suolakorroosion
aiheuttama ruostekerros.
UR:n varaterät maksavat
kolme neljä kymppiä ja
teroituskin noin kympin. Moran irtopalaterät saa alle
kahden kympin, mutta niiden
kiinnityksessä on oltava tarkkana, ettei teräkulma pääse muuttumaan. Kairan teroitus
on syytä jättää aina ammattimiehen tehtäväksi, sillä kairan teroitus sellaiseksi,
että se pureutuu ja uppoaa kevyesti jäähän, on tarkkaa puuhaa. Kuljetuksien ja
pitempien siirtymätaivalten ajaksi on aina laitettava teränsuojus paikoilleen. Kairaa ei
saa koskaan säilyttää jäällä lappeellaan, sillä terä on uhka siimoille,
kalastajalle itselleen ja kalakavereille. Joka talvi tarvitaan varmaan kilometritolkulla
laastareita peittämään kairanterien aiheuttamia haavoja.
VAVAT JA SIIMAT
Perusmallinen pilkkivapa maksaa
noin vitosen.
Useimpiin malleihin on saatavissa erilaisia vaihtokärkiä, joilla vavan käyttöalaa voi
laajentaa. Normaali kärkiosa on notkea, mutta esimerkiksi tasapainopilkillä ongittaessa
kärkiosaksi vaihdetaan jäykkä malli. Yhdelläkin vavalla pärjää ja saa ahvenia.
Kilpapilkkijät käyttävät haarukkavapoja. Niiden etu tavallisiin vapoihin verrattuna
on, että saaliin saa livautettua pakkiin saappaanvartta pitkin, eivätkä
kanssakilpailijat huomaa tapahtunutta. Kun laskee haarukkavavan vyyhtiämiskierrokset, saa
pilkin helposti takaisin oikeaan ottisyvyyteen. Kevytvapojen hyvä ominaisuus on niiden
keveys ja herkkyys kalastustilanteessa. Niissä on yleensä pieni siimapuola, mutta kala
nostetaan ylös avannosta tavallisellakin vavalla siimaa käsin lappaen eikä puolaamalla.
Vavan puolaa tarvitaan siimavarastona, kun vaihdetaan avantoa tai siirrytään uudelle
pelipaikalle.
Olosuhteet ja kalojen nirppaisuus voi vaatia muutakin
kalastustaktiikkaa kuin pystypilkin käyttöä. Huonolla syönnillä voi mormuska olla
ainoa viehe, mihin ahvenet haksahtavat. Assujen suursyöminkien alkaessa tasurilla
pilkkivä kiskoo kalan toisensa perään avannosta, sillä aikaa, kun kalakaveri
syötittää pystypilkkiään. Ahvenenonkijan perusvarustukseen kuuluu ainakin kolme
vapaa: Morrivapa, jonka siima on paksuudeltaan 0.12-0.15 mm. Perusvapa pystypilkeille ja
tapsimorreille ja pienille tasureille, siiman paksuus 0.15-0.20 mm. Ja kolmantena vapa
isoille pysty- ja tasapainopilkeille, siiman paksuus 0.20-0.25 mm. isoja pilkkejä
tarvitaan, jos kalat ruokailevat syvässä vedessä.
Pilkivavan siiman on oltava talvisiimaa. Kylmiin
olosuhteisiin valmistetut siimat pitävät ryhtinsä ja vetolujuutensa, kun pakkanen
paukkuu ja arktinen viima hyytää. Suurin virhe, minkä voi tehdä, on puolata kesäinen,
loppuunkulutettu virvelisiima pilkkivapaan. Kalastuspäivästä voi tällaisen
säästöprojektin jälkeen tulla linnunpesien selvityspäivä. Virhe on myös käyttää
liian paksua siimaa. Touvimainen järeä siima heikentää useimpien pilkkien luonnollista
uintiliikettä. Uudet punotut siimat sopivat myös pilkkimiseen. Niiden etuna on
tunnokkuus ja tärppien välitön havaitseminen. Haittapuoli on, että ne keräävät
hieman herkemmin ympärilleen jääkuoren kuin tavalliset monofiilisiimat.
MISSÄ AHVENET LUURAAVAT
Tässä
piirroksessa tarkastellaan
yleisluontoisesti paikkoja, joista raitapaidat voi tavoittaa. Ahventen suljettu ilmarakko
aiheuttaa sen, että niiden on siirryttävä syvempään veteen, kun ilmanpaine laskee.
Korkeapaineella ahvenet uivat kohti matalaa vettä.
1) Vesikasvillisuusvyöhykkeestä ja
sen aukkopaikoista ahvenet tavoittaa ensijäiden aikaan. Varsinkin lampivesissä ahvenet
mieluusti piileksivät veteen kaatuneiden puiden suojassa. Joki- ja puronsuut ovat
ahventen ruokailualuetta koko talven. Ensi- ja kevätjäillä pilkkijän on
lähestyttävä näitä virtapaikkoja heikkoja jäitä varoen. 2)
Merellä kaislikkojen
edustoilla on usein rakkolevävyöhyke, jossa piileksivät ahventen ravintoeläimet.
Kaikissa vesistötyypeissä on varauduttava siihen, että kasvillisuusvyöhykkeissä
piileksivät myös siimoja katkovat hauet. Rantatasanteet ovat ahventen aamu- ja
iltasyöntipaikkoja.
3) Äkkisyvän rinteestä, penkasta, ahvenet tavoittaa pitkin
päivää. Oikea ottisyvyys on ensin löydettävä.
4) Syvähköllä (3-8m) alueella,
jonka pinta on epätasainen, ahvenet ruokailevat pitkin päivää.
5) Vesistön syvänteet
ovat useimmiten kalattomia, mutta etenkin suurahvenet viihtyvät syvänteiden rinteissä.
6) Vedenalaiset nyppylät (pakat) ja harjanteet ovat ahventen talvehtimisalueita isoilla
selkävesillä ja merellä. Aamu- ja iltasyönnille ahvenet uivat matalimmman kohdan
päälle. Pitkin päivää assut napsivat ravintoa rinteissä ja tasanteilla.
7) Karikot
ja matalikot ovat "varmoja" ahvenpaikkoja. Aamu- ja iltasyönti voi tapahtua
jopa puolimetrisessä vedessä. Suurahvenet viettävät päivärupeamansa yleensä karikon
syvänteen puoleisessa rinteessä.
Jos kalapaikka on uusi, eikä sen pohjanmuotoja
tunneta tarkasti, aloitetaan ottialueen haku järjestelmällisesti. Ensimmäiseksi
kairataan muutaman metrin välein avantorivi tai pari suoraan rannasta ulospäin. Kalastus
aloitetaan rannimmaisesta avannosta ja edetään muutaman minuutin välein avantoa
vaihtaen ulospäin. Kun ahvenet löytyvät voi ottireiän ympärille kairata muutaman
lisäavannon.
PYSTYPILKIT
Pystypilkki on ahvenenpyytäjän perusviehe. Pilkin
tehtävänä on houkutella ahvenet syötin läheisyyteen. Jokaisella pilkillä on oma
uintiliikkeensä, jota kalastajan on opittava hyödyntämään. Näköharjoittelu eli
pilkin uintiliikkeiden tutkiskelu ja oikean käsialan opettelu tekevät aloittelevastakin
pilkkijästä saamahenkilön. Klassisista pilkkimalleista Nautilus, Hopeasiipi, Valio ja
INI ovat vieheitä, joiden käsialan oppii nopeasti. Tämä nelikkö on pysynyt Suomen
myydyimpien pystypilkkien listan kärkikymmenikössä vuosikaudet, joten pilkkikukkaron
pystyosaston täyttäminen näillä ottipeleillä antaa taatun vastineen sijoitetuille
rahoille. Vieheostosten ongelmia on kaksi: minkä kokoinen ja minkä värinen?
Yleispilkiksi valitaan keskikokoinen 5-7 senttinen. Väriyhdistelmä on visaisempi
ongelma, sillä ottiväri vaihtelee vesistöittäin ja vuodenaikojen mukaan. Alkutalvesta
toimivat eri väriyhdistelmät kuin sydäntalvella tai kevään viimeisillä jäillä.
Asiantunteva kalastusvälinekauppias tuntee ainakin oman alueensa väriskaalat. Jos
pilkkihankinnat tekee marketin kalastusvälineosastolla, on varminta ostaa niitä
väriyhdistelmiä, mitä hyllyssä on vähiten jäljellä eli eniten mennyt kaupaksi.
Suosituin syötti on nykyisin kärpäsentoukka.
Näitä möngertäjiä voi ostaa ainakin kaikista kalastusvälineliikkeistä. Toukkia
ruokitaan kasvatusvaiheessa lihalla, johon on ruiskutettu karamelliväriä. Näin saadaan
normaalin toukanvalkoisen värin lisäksi kasvatettua mitä moninaisemman värisiä
syöttihoukutuksia. Pyytävä yleisväri on punainen. On tilanteita ja erityisesti
vesistöjä, joissa jopa siniset, keltaiset tai vihreät toukat houkuttavat ahvenia
paremmin kuin punainen tai luonnonvärinen toukka. Toinen perussyötti on
surviaissääsken toukka. Tämän tummanpunaisen ohuen lierakkeen pujotus pystypilkin
koukkuun voi olla hankalaa syöttiä rikkomatta. Kärpäsentoukkia käytetään
perussyöttinä normaalilla syönnillä. Huonolla syönnillä voi pilkin koukun vaihtaa
ohuempilankaiseksi ja syötittää kärpäs- survariyhdistelmällä. Useimmiten on
kuitenkin järkevää vaihtaa työkalua, kun ahvenet nirsoilevat hintelällä syönnillä.
Silloin on aika kaivaa repusta mormuskavapa ja syötittää morri pelkällä surviaisen
toukalla. Molempien toukkien säilytys on tarkkaa puuhaa. Syötit eivät saa jäätyä,
joten ne on säilytettävä esimerkiksi styroksisessa toukkakotelossa suojassa pakkaselta.
Kotioloissa oikea säilytyspaikka on jääkaapissa, sillä liika lämpö saa
kärpäsentoukat koteloitumaan. Toukkarasian säilytys pari päivää huoneen lämmössä
riittää siihen, että avatun kannen alta pelmahtaa lentoon aikuisia kärpäsiä.
Tunkiolierot ja erityisesti punaiset lehtimadot ovat
edelleen käypäisiä syöttejä ahvenille. Valitettavasti vain harvat liikkeet pitävät
myynnissä näitä ahventen mielestä hyvänhajuisia syöttimatoja. Pilkkijä, joka omista
möyhevän lehtitunkion, vetäiseekin usein näillä onkiessaan saalismäärissä selvän
hajuraon maata omistamattomiin kalastajakollegoihinsa. Pystypilkin voi syötittä myös
kalansilmällä. Ahvenen ja kiisken silmät ovat kestäviä ja helppoja irroittaa kalan
päästä peukalon painalluksella. Särkikalojen näkimet tuppaavat rikkoutumaan
koukutuksessa eivätkä ole kestäviä. Ennen silmän irroitusta on syytä kolkata kala
tai taittaa siltä niskat, sillä pilkkiminen ei ole Animalian vastaväitteistä
huolimatta mikään urheilukalastuksen mengelelaji. Nopea lopetus on paikallaan myös
silloin, kun syöttikalasta leikellään eviä tai mahanahansuikaleita pilkin höysteeksi.
Kalanpalasyöttiin ovat erityisen viehättyneitä isot ahvenet, joiden normaali ravinto
koostuu pikkukaloista.
Pystypilkkikalastuksen perustekniikka on
seuraavanlainen. Ensin pilkki lasketaan pohjaan, jonka tavoittuminen näkyy siiman
löystymisenä. Pilkkiä nostetaan pohjasta sen verran, että syötti killuu muutama
sentin pohjan yläpuolella. Seuraavaksi aloitetaan käsialaharjoittelun mukaiset
houkutusliikkeet, joita ei kuitenkaan saa toistaa yksitoikkoisesti jojoa pompottaen.
Pienet lisäväristykset ja pohjan koputtelu silloin tällöin houkuttelevat raitapaidat
syötin läheisyyteen. Kun ensimmäisen närppäisy tuntuu, pienennetään
houkutusheiluttelun liikerataa. Esimerkiksi Nautilus on pilkki, jolla on laaja
sivuttaisliike ja -haku. Jos pilkki heilahtaa sitä ihmettelevien ahventen pyrstöjen
taakse, on seurauksena säikähdys- ja pakoreaktioita, joten houkuttelun joutuu
aloittamaan uudelleen. Ahven on parvikala, jonka käyttäytymistä leimaa kateus. Kun
ensimmäinen yksilö on napannut syötin ja hinautuu siimahissillä kohti avantoa ja
kalastajan saalisreppua, nousee ainakin osa parvesta hieman ylöspäin kaveriaan seuraten.
Muutaman ylösoton jälkeen on parvi voinut nousta jo useita kymmeniä senttejä pohjan
yläpuolelle. Kalastaja tarkastaa jokaisen saaliskalan jälkeen syötin kunnon ja laskee
nopeasti pilkin ongintasyvyyteen. Kun ahvenparvi on saatu iskuun, kilpapilkkijät
vaihtavat usein toiseen vapaan, johon on kiinnitetty suoraan alaspäin uiva pystypilkki.
Näin pilkki ei alaslaskussa ui sivuttaissuunnassa kalojen pyrstöjen taakse eikä
säikytä parvea pakosalle.
KETJUPILKKI
Tavallisesti pystypilkin koukku on kiinnitetty sen
alapuolelle pienellä uistinrenkaalla. Tämä koukutus on kelvollinen, kun ahvenet ovat
hyvällä tai edes kohtuullisella syönnillä. Jos syönti on heikkoa tai ahvenet ovat
harvoissa parvissa, saadaan pilkkimiseen tehoa, kun koukku roikkuu noin tuuman mittaisen
ketjun päässä pilkin alapuolella. Useat pilkkien valmistajat suosittelevat, että
heidän pilkkejään käytetään aina ketjullisena. Ketjupilkin teho perustuu aiemmin
mainittuun ahventen kateusreaktioon. Pystypilkki näyttänee ahvenen perspektiivistä
pikkukalalta, joka tavoittelee ketjun päässä heilahtelevaa syöttiä. Vihreänä
kateudesta ahven nappaakin syötin itse ja joutuu pilkkijän reppuun. Ketjupilkin
ongintatekniikka on lähes normaalia pystypilkkikalastusta. Usein pilkin liikkeen
pysäyttäminen kokonaan tai hitaat väristelevät nostot ja laskut aiheuttavat
syönti-iskun.
VÄRIKOUKUT
Värikoukkukalastus on tullut Suomeen Ruotsista.
Siellä järjestetään jopa pilkkikisoja, joissa elävän syötin käyttö on kielletty.
Värikoukku kiinnitetään yleensä pystypilkkiin, mutta myös tasapainopilkkejä
höystetään niillä. Koukkuja on kahta päätyyppiä. Yksihaarainen värinappula
liitetään pystypilkkiin useimmiten ketjulla, kun taas kolmihaarainen kiinnitetään
pilkkiin uistinrenkaalla. Yksihaaraisen koukun voi myös syötittää. Kolmihaaranappulan
teho perustuu iskupistereaktioon, eikä sitä yleensä syötitetä.
Värien ja niiden yhdistelmien valinta on
monimutkainen ongelma. Ottiväri vaihtelee vesistöittäin, siihen vaikuttavat lisäksi
vuodenajat, vuorokauden ajat, valoisuus tai pimeys ja säätila. Oikean iskuvärin
löytää vain kokeilemalla. Yksihaaraisella värikoukulla kalastustekniikka on
samankaltaista kuin ketjupilkkikalastuksessa. Kolmihaaraisen nappulan teho perustuu
jatkuvaan liikkeeseen, jossa värikoukku on ahvenia ärsyttävä iskupiste. Värikoukun
voi liittää kaikkiin pystypilkkeihin. On myös pilkkejä, jotka on kehitetty vain
värikoukkupilkintäään.
TAPSIMORRIT
Kun pystypilkkiin viritetään koukuksi mormuska,
saadaan yhdistelmä, joka pyytää hankalia ja nirppaisella syönnillä olevia ahvenia.
Pelkkään mormuskaan verrattuna tapsimorrilla on pari etua. Pystypilkki vie morrin ja
syötin nopeasti syväänkin veteen, kun ahvenparvi on saatu houkuteltua paikalle.
Tapsimorrilla onkimista ei haittaa niin herkästi tuuli ja siiman jäätyminen kuin
pelkällä mormuskalla kalastettaessa. Tapsin paksuus tulee olla hieman ohuempi kuin
pääsiiman, sillä mormuskan on uitava tapsin päässä houkuttelevasti. Tapsin pituus
voi vaihdella tilanteen mukaan viidestä kahteenkymmeneen senttiin. Yleisimmin
käytetään noin kymmenen senttistä välisiimaa pilkin ja morrin välissä. Tapsit
kannattaa viritellä valmiiksi jo kotilieden lämmössä, sillä solmujen värkkäys
pakkasessa rassaa sekä sormia että hermoja. Tapsin yläpäähän solmitaan pilkkilukko,
joka mahdollistaa nopean mormuskan vaihdon, jos tilanne sen vaatii. Morreiksi valitaan
tietenkin vesistön tunnetut ottipelit. Syötteinä parhaita ovat joko kärpäsen tai
surviaissääsken toukat. Valmiit tapsit on hyvä säilyttää suorana. Solumuovi-,
styroksi- tai balsalevyyn saa näppärästi kiinnitettyä valmiit tapsit nuppineulojen ja
morrien koukkujen avulla. Aloituksessa käytetään pystypilkkitekniikkaa ahvenparven
paikalle houkuttelemiseen. Kun ensimmäiset tärpit on saatu, tapsimorrilla kalastetaan
samanlaisella tekniikalla kuin mormuskalla.
MORMUSKAT
Värikoukkukalastus tuli Suomeen lännestä Ruotsista.
Mormuskakalastus on tullut meille itäisestä naapurimaasta Venäjältä. Kuusi- ja vielä
seitsemänkymmentäluvulla Neuvostoliitto-Suomi pilkkimaaottelut päättyivät suuren
itäisen naapurin voitoksi kuten jääkiekko-ottelutkin noin 10-1. Vähitellen
meikäläisetkin oppivat morrikalastuksen, joka on ylivoimainen kalastustekniikka, kun
ahvenet ovat heikolla syönnillä. Mormuska on erinomainen ahvenviehe, mutta pyytää jopa
haitaksi asti myös särkikaloja.
Ks Unisolmu
Reikämormuskan voi sitoa siimaan usealla erilaisella
solmulla. Pelkkä stopparisolmu riittää, jos saaliskalat ovat pienehköjä alle
satagrammaisia. Kun on odotettavissa varttikilon raitapaitoja on parasta solmia morri
koukun varteen varmistetulla solmulla. Unisolmu on pitävä solmu tähänkin
tarkoitukseen. Sen lenkin voi jättää hieman avoimeksi niin, että varsinainen solmu on
stopparina reiän alapäässä. Solmun voi myös kiristää tiukaksi koukun varteen.
Tällöin on aika ajoin tarkistettava, kuinka paljon ohut siima on reiän kohdalta
kulunut. Mormuskaonginnassa ei yleensä kannata käyttää 0.16 mm paksumpaa siimaa.
Kilpapilkkijät onkivat jopa 0.08 mm paksuisella siimalla. Mitä ohuempi siima on, sitä
paremmin veden pikkueliöstöä matkiva mormuska ui. Venäläiset mormuskat ovat vieläkin
pyytäviä, mutta kotimainen morri hakkaa ne esimerkiksi koukkujen laadussa kirkkaasti.
Suomalaisista viehevalmistajista eniten morrikalastukseen on panostanut Kuusamon Uistin,
jonka mormuskavalikoima kattaa kaikki kalastustilanteessa tarvittavat morrimallit.
Lenkkimormuskaa voitaneen pitää suomalaisena mormuskan jatkokehitelmänä. Se on helppo
sitoa siiman päähän, koska hankalaa reiän läpi pujotusta ei tarvita, vaan viehe
kiinnitetään ylälenkistä, joten siiman kulumista ei aiheudu niin helposti kuin
reikämormuskassa.
Mormuskoita on kymmeniä eri muotoisia. Kun nykyisin
värivalikoimaakin on Tikkurilan värikartan verran, voi aloittelijalla lipsahtaa
hankinnat välinemanian puolelle. Perusmalli on pisaran muotoinen morri, joka on
pyyntipeli lähes kaikissa olosuhteissa. Värivalikoimaa tarvitaan, sillä ottiväriin
vaikuttavat taas vesistö, talven ajankohta, vuorokauden aika ja sää. Morrikukkarossa
pitäisi olla ainakin kirkkaita, kullanvärisiä, lyijynharmaita, mustia ja punaisia
mormuskoita, kun tarkoitus on kutitella ahventen leukaperiä. Mormuskan voi syötittää
joko kärpäsen tai surviaissääsken toukilla. Jälkimmäiset ovat erityisesti kehnon
syönnin houkuttimia.
Mormuskavavan kärki on tärkeä tärppi-indikaattori.
Kalastajan on seurattava kärjen värähtelyn lisäksi myös siiman liikahduksia
avannossa, siksi avannossa ei saa olla jäähilettä. Kalastustekniikka mormuskalla on
yksinkertainen, mutta vaatii oikean käsialan harjoittelua. Ensin morri lasketaan pohjaan,
jonka tavoittuminen näkyy siiman löystymisenä. Sitten aloitetaan hidas nosto (20-50
senttiä), jota höystetään väristyksellä. Tarkoitus on, että morri näyttää kalan
aisteissa pieneltä vesieliöltä, jota ahven pitää herkkupalana. Väristyksiä voi
lisärytmittää kevyillä etusormen napautuksilla vavan kärkiosan tyveen.
Kilpapilkkijät tekevät yhdellä reiällä enintään viisi nostoa ja laskua. Jos kalat
eivät tänä aikana anna mitään elonmerkkejä, on kairattava uusi reikä.
TASAPAINOPILKIT
Tasapainopilkki on talvikalastajan vaappu. Tasuri
solmitaan siimaan, kun tavoitteena on järeän luokan ahvenet, joiden ravinto koostuu
pääasiassa pikkukaloista. Koska Suomi on tasuripilkinnän kotimaa, meillä on lukuisa
määrä viehevalmistajia. Rapala, Nils Master ja Kuusamon Uistin ovat
tuotantomäärältään suurimmat tasurifabriikit. Mutta kuten vaappuja valmistavat
Suomessa tasapainopilkkejä kymmenet pikkupajat, jotka tekevät erityisesti paikallisia
ottipelejä. Ahvenpilkintään sopivat parhaiten kaksi-seitsemänsenttiset pilkit.
Pienimmät minitasurit ovat tehokkaita, kun syönti ei ole hurjimmillaan, ja niihin
napaavat myös assuparven pienet yksilöt. Kun kalastetaan järeitä selkä- ja
pakka-ahvenia, voi siimaan sitoa ison tasurin. Hyvä yleiskoko on neljä viisisenttinen
pilkki. Mahakoukun voi vaihtaa värikoukuksi tai sen voi syötittää, mutta on varottava,
että pilkin uintiliike ei häiriinny. Tasapainopilkkien uintiin vaikuttaa takaosan
uintilevy tai karvapyrstö. Molemmat pyrstötyypit ovat kalastavia, jos pilkin uintiliike
on muiltakin osilta kunnossa. Etu- ja takakoukun on oltava linjassa, kiinnityslenkin
kulman on oltava oikea, eikä mahakoukku saa olla liian iso tai pieni. Värivalinta on
taas tehtävä vesistön, sään jne mukaan.
Tasurionginnassa käytetään jäykkäkärkistä
vapaa, jotta pilkille saadaan annettua oikea uintiliike ja säilytetään kontakti
vieheeseen koko ajan. Pilkkiavannon on oltava puhdas. Pilkki lasketaan ensin pohjan
tuntumaan. Napakalla parikymmensenttisellä ranneliikkeellä annetaan pilkille alkukyyti.
Kun käsi ja vapa pysyvät paikoillaan, voi siiman liikkeistä vedenpinnassa seurata
pilkin uinliikettä vedessä. Kun liike pysähtyy, annetaan pilkille uusi sysäys. Kun
liike on lähes pysähtynyt, voi kevyt väristys olla se viimeinen houkutus, joka
laukaisee ahvenen iskuhalut. Tasapainopilkillä ei kannata onkia vain pohjan tuntumassa,
vaan sitä voi tehokkaasti uittaa myös välivedessä saalistavien ahventen päänmenoksi.
Oikea käsiala on menestyvän tasurionkijan salaisuus. Kilpapilkkijät harjoittevat
käsialaa avovedssä, innokkaimmat harjoittelevat uittoa saaveissa, ammeissa ja jopa
uimahalleissa.
|
|
Pilkkihenkilö
perusvarustuksessa:
Haalarit, pipo ja lämpösaappaat. Kaira, jakkara ja vapavarustus.
Lisälaitteena kaikuluotain
Kairojen teriä: Oikealla
UR-terä ja vasemmalla Moran vaihtopalaterät
Pilkkivapoja oikealta:
Kuusamo, Delfin, ruotsalainen kevytvapa, Karismax 3, Samfishing
haarukkavapa ja Kuusamon jäykkäkärkinen vapa
Peruspystyjä oikealta:
Nautilus, Hopeasiipi ja Captain
Survari pujotetaan koukkuun
pääpuolesta. Kärpäsentoukka koukutetaan paksummasta pääpuolesta
Vasemmalla ketjupilkki, keskellää
värikoukkuketju ja oikealla tapsimorri
Yksi- ja kaksihaaraisia värikoukkuja
Vasemmalta: silikonikärki, venäläisiä morreja;
venttiilikumikärki ja Kuusamon morreja; filmikärki ja Mosareita
Vasen rivi Rapalan tasureita ja oikea rivi
Kuusamon tasureita
|
